 |
| PAITA: mango FARKUT: gina tricot HUIVI: monki |
Heipsun! Ja oikee hyvää alkuviikkoa teillekki. Mitä mun viikkoon kuuluu? Mulle kuuluu oikeen hyvää. Arki menny joka päivä aika samalla tavalla. Herännyt, mennyt kouluun tai töihin, ja salille. Loppu ilta sitten vaa tullu oltua kotona Juuson ja Nipsunkaa. Aika samanlaista päivästä toiseen. Varmaan aika monella muullakin arki nytten päivästä toiseen samanlaista kun on alkanut taas koulu ja työ kausi. Musta tuntuu kivalta, kun oon nytten vähän ajan sisällä alkanut motivoitua monesta eri asiasta. Muun muassa oon alkanu motivoitumaan blogin kirjottamisen suhteen. Rakastan lukea ja seurailla muitten blogeja. Niistä saa nopeasti ideoita omaan blogiin tai niistä saa hyvää inspiraatiota kuvailuun. Kuvailu on puolestaan alkanut tulla mulle aina vaa tärkeemmäks harrastukseks. Ja senkin suhteen oon alkanut tulla tarkemmaksi. Ja itse oon huomannut kun oon tilaillut Ifolorilta vuosien varrella kuvia, että onha niissä jotain edistystä tapahtunut.
Se on oikeesti tosi ihana tunne kun tajuat, että oot kehittyny jossain asiassa oikeesti. Nyt lähi viikkoina kun oon päässyt taas työn touhuun koulun suhteen niin oon huomannut, kuinka tää ala mua oikeesti kiinnostaa. Kun on tullut kehityttyä siitä eka luokkalaisesta jo hieman kehittyneemmäksi kolmos luokkalaiseksi, ja alkanut ymmärtää hiusten leikkailunkin ihan eri tavalla. Minkä takia mä tästä asiasta täällä mainitsen on se, että haluun motivoida ihmisiä kaikessa. Oon ihminen, joka yleensä luovuttaa kaiken heti jos ei osaa. ( sen oon huomannu jo pienestä asti) En vaan jaksa sitten keskittyä, ja tuntuu, että on huono kaikessa. Mutta jos ei luovutakkaan niin kyllä melkein jokainen voi kehittyä kaikessa. Jos vain syvästi haluaa ja tekee asian hyväksi töitä. En nytten kyllä tarkoita, että jokainen on hyvä kaikessa, enkä että jokainen oppisi kaiken. Jokaisella on omat heikkoudet. Mutta päivän lause ''älä luovuta!'', se on tärkeä muistaa. Ite oon aatellu monta kertaa just opiskelun aikana, että ei musta oo tähän, tekis mieli mennä vaa ja erota koulusta. Mutta kiitos äitin ja muitten kannustajien musta tuntuu, että tästä tytsystä tulee vielä isona parturi-kampaaja. Ja tää asia on mulle tärkeä, että alkaa pikku hiljaa tietää mitä tekee tulevaisuudellaan. Koska silloin kun oltiin pieniä ja tietämättömiä ysiluokkalaisia, ja piti tehä haut mihin kouluun haluaa en todellakaan tiennyt. Tiesin vain sen, että lukio ei todellakaan ole se mun juttu. Vaikka sinne kaikki kaverini menivät. Halusin ammattikouluun, mutta en tiennyt mihin haluan. Päätin hakea hiusalalle, koska se oli ainoa varteen otettava ala. Sain paperit jossa mut oli pääsykokeitten jälkeen sinne hyväksytty. Enkä edes tiennyt haluanko sitä. Enkä tiennyt vielä kesälomallakaan. Mutta tällä hetkellä ainakin tuntuu, että kyllä mä tätä haluan. Koskaan ei voi olla varma, mutta ainakin nytten tuntuu siltä. Haluan, että tää postaus avais pientä keskustelua. Onko täällä ketään kuka kärsii kanssa luovuttamisesta? Entä oonko ainoa joka hukkaa motivaation helposti? Onko täällä ihmisiä jotka lähtee munkaa motivoimaan toinen toistaan kaikessa! Toivottovasti tykkäsitte.
Nähdään ensi kerralla, tsau!
